Langkawin rannoilla

Meressä on jotain maagista. Se tuoksuu ja maistuu suolaiselta, se raivoaa ja rauhoittuu, se elää. Jokin siinä kutsuu minua luokseen aina kerta toisensa jälkeen. Belgian reissulla muutama kesä sitten lähdin yksin junalla kolmen tunnin päähän rannikolle vain nähdäkseni meren, kuin vanhan ystävän. Vietin meren rannassa jonkin aikaa (tunnin vai puoli tuntia, en osaa sanoa) ja lähdin paluujunalla takaisin.

Malesian reissua suunnitellessamme toivoin vain yhtä, halusin nähdä vanhan tuttuni.

Malacasta palattuaan ja yhden yön tutussa hostellissa vietettyään ranskalais-tsekkiläis-suomalainen tyttöjengimme otti siis lentokoneen Langkawille. Langkawin saari sijaitsee Malesian länsirannikon pohjoisosassa, lähellä Thaimaan rajapyykkiä. Saari on suhteellisen suuri, löytyyhän siltä oma lentokenttäkin, ja suurin osa rannoista on kalliimpien hotelliketjujen valtaamia. Saarelta löytyy paljon aktiviteetteja turisteille, jotka ovat valmiita pulittamaan jos jonkinlaisista seikkailuista. Myös kaltaisemme budjettimatkaajat löytävät kuitenkin halutessaan edullisen yösijan, me varasimme huoneen kahdeksi yöksi. Ruuan hinnasta ei myöskään juuri voi valittaa, noin 2 euron ateria kun tuntuu olevan kalliimmasta päästä. Ja mainitsinko mä jo, kuinka järisyttävän herkullista intialainen ruoka parhaimmillaan on? 

Intialaista voi helposti vetää aamupalaksi, lounaaksi ja illalliseksi. Aamun sarastaessa kävimme kokeilemassa alemman kuvan kaltaista roti tissue -annosta. Rapea kartion muotoon muotoiltu lettutorni syötiin sulan sokeritahnan kanssa. Eipä tuo mahaa kovin täyttänyt, mutta kelpasi silti jokaiselle. Sitä vain ihmettelen, miksi Suomen maaperällä en ole törmännyt hyvään intialaiseen ruokaan. Ystävät, paljastakaa intialaiset ruokamestanne! 

Rannalla pikkuiset, puolen sentin kokoiset ravut kaivoivat itselleen kotikoloa ja loivat maahan oman taideteoksien kudoksen. Joka päivä nousuvesi tasoittaa rannan uudeksi kanvaasiksi ja ravut joutuvat aloittamaan työnsä alusta. Eipä taida poloisten muisti olla kummoinen. 

Vietimme kesäneitojen kanssa suurimman osan ajasta rannan tuntumassa, joko kirjaa lukien tai Disneyn piirrettyklassikkojen lauluja muistellen. Heti ensimmäisenä päivänä kävelimme merenrantaan heti kun bikinit oli vaihdettu ylle ja suojakertoimet suihkuteltu iholle. Tuntui kuin viimeisetkin talvenrippeet olisivat väistyneet sillä hetkellä. 

Itse jätin hölmösti jalat suojaamatta osaksi tyhmyyttäni (eiväthän jalat pala, ne vain ruskettuvat) ja osaksi pinnallisuuttani (näkisitte kalkkunajalkani keskellä talvea, ne hohkavat valoa säkkipimeässä huoneessakin). Niin se sitten päättyi, uppouduttuani lukemaan kirjaani puoleksi tunniksi aurinkoon (Gone Girl, älkää katsoko leffaa vaan lukekaa) huomasin jalkojen arastelevan kosketusta. Huoneeseemme palatessa repesin vessassa hysteeriseen nauruun kun huomasin jalkojeni koko takaosan muuttuneen kirkkaan punaiseksi ja shortsieni jättäneen vaakasuoran viivan takamukseni alle. Taakseni oli kirjaimellisesti muodostunut Puolan lippu. Pahoittelen suomalaiset maantoverini, sinisen ristin muodostaminen nyt vaan on asteen haastavampaa. 

Onneksi lippu löytyi toisaalta. Rannalla veneitä ja vesijettejä vuokraava yritys käytti Suomen lippua ohjaamaan veneet takaisin rantaan. Takaisin kotirantaan. Oh, mitä symboliikkaa, maailmankaikkeus yrittää selkeästi kertoa mulle jotain.  

Langkawi jätti minuun jäljen, edelleen muistelen joka päivä retkeäni tuonne. Lähinnä, koska jalkojen ihoa irtoaa edelleen. Langkawi ei lähde iholta aivan hetkessä. Hehe.