Turkoosia ja vaaleaa

Kun ala-asteiässä sain tehtäväksi taiteilla paperille paratiisisaaren, piirsin meren aaltojen keskelle pienen saaren ja sille palmupuun, taivaalle hymysuisen auringon. 15 vuotta myöhemmin kahden tunnin aaltoisan lauttamatkan jälkeen näin tuon lapsuuden saaren viimein ihan oikeassa elämässä. Malesian Langkawi on kiva, ihan tosi kiva, mutta pienen harppauksen päässä sijaitsee paratiisi, Thaimaan Koh Lipe. Se on hämmentävä hetki, kun tajuaa elävänsä matkakuvaston kolmeuloitteisessa kuvassa.

Hiekka on niin valkoista ja puuterista, että voisin vannoa käveleväni vehnäjauholla. Veden väri vaihtelee kirkkaan turkoosista vihreään, ja vesi on epäuskoittavan kirkasta.

En ollut edes suunnitellut käyväni Thaimaan puolella, kunnes Kuala Lumpurin hostellissa satuimme kysymään kokeneelta backpacker-matkaajalta Langkawin vinkkejä. Tämä suositteli juuri ja juuri Thaimaan puolella olevaa saarta yhtenä maailman kauneimmista saarista, ja mun mieli täyttyi jo siinä vaiheessa pilvilinnoista. Toiset tytöt eivät halunneet tehdä pitkällä reissullaan enää uusia reittisuunnitelmia, joten päädyin varaamaan lauttamatkan vain itselleni. Niin jatkuivat siis myös omat seikkailuni.

Alan pikkuhiljaa uskomaan intuition johdatukseen, äkkipikaiset suunnitelmanmuutokset johtivat nimittäin parhaisiin lomapäiviini.

Aamukuuden aikaan auringonnousua katsomaan noustuamme rannalla olivat ensimmäiset himourheilijat jo liikenteessä. Me himolomailijat (ja aamukolmelta nukkumaan menneet) otettiin vähän rennommin ja tyydyttiin kevyeen joogatuokioon, kerrankin sai tervehtiä aamuaurinkoa ihan kirjaimellisesti.

Thaimaan rantoja täyttävät veneet, long-tail boats, joilla paikalliset miehet ajavat turisteja milloin pienemmille saarille aurinkoa palvomaan ja milloin sukeltelemaan. Viereisessä punkassa nukkuva brittinainen houkutteli minut mukaansa snorklausretkelle, ja olipa kyllä parhaiten käytetyt 25 euroa mitä koskaan olen pistänyt menemään.

Oppaamme ansaitsivat reissulla vuoden hymypoikapatsaat. Kolme miestä vei meitä koko pitkän iltapäivän, kahdesta iltakahdeksaan, yhä kirkkaammille vesille ja satumaisempia kaloja ja koralleja ihmettelemään.

Koska kuvia ei veden alta tällä kertaa saanut, saatte tyytyä tähän. Näin vuokkokaloja (Nemo ja kumppanit taitavat olla tottuneet paparazzeihin, sen verran tottuneesti poseerasivat) ja muita isoista akvaarioista tuttuja väritetyn näköisiä mereneläviä. Oppaan sukellettua merenpohjaan sain myös pitää kädellä kangaspussukan tuntuista merimakkaraa. Soulissa ja muualla Aasiassa näkee kyseisiä suolaisen veden Kabanosseja jokaisilla kalamarkkinoilla ja kalaravintoloiden altaissa, mutta tuntui silti hassulta löytää merimakkara noinkin helposti, merenpohjasta makoilemasta. Niin ne kaupunkitytöt viisastuu: oho, ei eksoottiset kalat eläkään vain akvaarioissa ja Disneyn elokuvissa.

Thaimaan luonto tarjoaa Kaakkois-Aasiaan tottumattomalle hurjasti ihmeteltävää. Oppaamme nauroivat meidän matkailijoiden ihmetellessä milloin mitäkin kasvia tai omituista ääntä, mutta en voinut palauttaa suutani normaaliin asentoon, kun kerran oli leuka kolahtanut rantahietikkoon silkasta ihmetyksestä. Saarelle rantauduttuamme huomasimme maan liikkuvan poispäin meistä. Viimein ilmeni, että rannan erikokoisiin ja -muotoisiin simpukankuoriin oli kotiutunut satakunta pientä ja isompaa rapua. Meidän tömistellessä nuo olennot pyrkivät karkuun minkä lyhyistä jaloistaan kerkesivät tai piiloutuivat kuoren sisään.

Ravut olivat kuvioineet rannan pehmeän hiekan taideteokseksi, kunkin ravun kulkureitin pystyi näkemään traktorinrenkaan näköisistä poluista.

Noin vain, illallistamissaaren rantavedessä makoili suurin meritähti, jonka olen koskaan nähnyt. Halkaisijaltaan kolmenkymmensenttinen jättiläinen lensi frisbeenä ilmojen halki, kun opas päätti hetken ihmettelyn jälkeen päästää sen syvemmille vesille.

Illan päätimme pilkkopimeässä, kun pysähdyimme keskelle merivettä, keskelle ei-mitään. Hämmentyneiden katseiden jälkeen oppaamme sukelsi veteen ja, kuin tähdet päidemme yllä, vesi välkehti valoa hänen liikkeidensä mukana (kiitos kiitos, runokirja ilmestyy ensi syksynä ;----)). Pienet planktonit hohkavat valoa pimeässä niitä koskettaessa, luoden sukeltajien ympärille keijupölyä. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei sitä naurettavan leveää hymyä saatu pyyhittyä mun naamalta koko iltana.

Snorklaus oli yksi elämäni parhaista yksittäisistä kokemuksista, yhtään liioittelematta. En olisi voinut etukäteen ymmärtää, kuinka sateenkaaren väreissä loistavat kalat olisivat niin kirkkaanvärisiä ja kimaltelevia, kuin Elton John ja Lady Gaga olisivat päättäneet risteyttää villeimmät esiintymisasunsa.

Parasta koko lomassa oli kuitenkin uusien huikeiden ihmisten tapaaminen. Retkiryhmämme oli täynnä viisaita, hauskoja, karismaattisia, avoimia ja uteliaita matkalaisia. Ystävystyminen tapahtuu hetkessä, kun uskaltaa ottaa kohtaamisista kaiken irti. Juuri tämä oli yksinmatkustamisen suurin anti. Vaikka asioita ei voinutkaan jakaa joka hetki jonkun toisen kanssa, tapasi hostellien aamupalapöydissä, kerrossänkyjen välissä tai aurinkon valoa rannalla kerätessä todella helposti uusia ihmisiä, joilla kaikilla on omat tarinat kerrottavana ja kokemukset jaettavana. En viettänyt Koh Lipella yhtäkään yksinäistä päivää. Sain olla yksin silloin kun halusin, mutta ruokailu- ja seikkailuseuraa löytyi vaivattomasti.

Eipä tarvinnut hiekkakakkujakaan yksin väkertää. Kun koko muu saari nukkui, tuli rannan tuntumassa suomalais-ruotsalaiselle tiimille taideinspiraatio.

Sinne jäivät Koh Lipen saaret, makeisiin muistoihin. Seuraavana päivänä juoksin rinkka selässä ja hikikarpalot otsalla Langkawin lautalle, josta palasin Kuala Lumpuriin ja lopulta takaisin Soulin kylmään viimaan. Nyt tästä on jo muutama kuukausi aikaa. Muistot olivat kultaisia jo tuolloin, mutta kuten sananlaskukin sanoo, ne vain paranevat ajan kuluessa.

Lomapäivät ovat nyt takana ja uutta lukukautta on lähes kuukausi takana. Kuten etukäteen arvelinkin, on kuukausi hujahtanut vauhdilla. Ensin oli alkukuun tohinat uusien vaihtarien saavuttua ja kurssien alettua. Hetkeksi Ed Sheeran saapui kaupunkiin ja pisti mahanpohjassani asuvat perhoset aivan sekaisin. Olen pahoillani te, jotka jouduitte keikalla seisomaan edessäni ja kuuntelitte lauluani keikan ensimmäisestä laulusta aivan siihen viimeiseen. Keikan jälkihehkussa sain toimia muutaman päivän matkaoppaana saksalaiselle kaverilleni ja nyt menneen viikon olen viettänyt vanhempieni kanssa. Tuntui vähän kuin olisi näyttänyt heille uutta asuntoaan ("mä tiedän, tää on vähän pieni", "joo, kyl mä sen siivoan"), paitsi että tässä tapauksessa sain esitellä koko kaupungin ("niin, onhan ne välillä vähän kovaäänisiä", "jos ihan vähän kävellään"). Molemmat taisivat ihastua paikkaan ja etenkin korealaiseen ruokakulttuuriin, jonkinlaista raporttia tulee siis pikimmiten.

Nyt on kuitenkin taas aikaa uusille seikkailuille. Kuulen päässäni Toy Story'n Buzz Lightyearin äänen: "Kohti ääretöntä ja sen yli!"