Koti

Olen ollut takaisin Suomessa Juhannuksesta saakka. 5 kuukautta. Olettekin ehkä huomanneet, blogi on hiljennyt sitten paluun. Kaninkoloon putoamisen ja lukemattomien ikimuistoisten tarinoiden keräämisen jälkeen on tuntunut, että blogikirjoituksiin ei ole ollut aihetta. Elänhän aivan samaa arkea kuin tekin, moni teistä on osa viikoittaista elämääni. Turha siis kertoa, kuinka joku tollo oli vienyt pyykkivuoroni syntymäpäivänäni, vieläpä kahdesti. Ei liene kiinnostavaa tietää kuinka monta vähemmän imartelevaa kommenttia olen kuullut asiakkailtani. Tai kuinka monta erää Chocoa ja Afrikan tähteä olen pelannut kämppikseni kanssa iltateen lomassa ja kuinka usein kiljahdellut voitonriemusta. Tuntui, että harmaansävyihin verhoutunut arkeni etsi vielä värejä. Tuntui, etten ollut vielä kotona.

Tätä kutsutaan joskus paluushokiksi. Kotiinpaluun jälkeistä sopeutumisvaihetta ei usein osata odottaa, joten se iskee jopa voimakkaampana kuin uuteen kulttuuriin sopeutuessa. Minä luulin valmistautuneeni paluuseen ja ottaneeni aikaa kotiin palautumiseen. Kirjoitin päiväkirjaani monen monta aukeamaa siitä, miltä tuntuu palata takaisin, ja yritin tietoisesti käsitellä asiaa. Näin useamman viikon ajan unia siitä, kuinka olisin takaisin kotona. Lähestyvä paluulento oli merkitty niin kalenteriin kuin alitajuntaani, enkä osannut päättää olinko enemmän innoissani vai kauhuissani.

1. vaihe: kuherruskuukausi. Vaihtoni viimeiset viikot olivat samanaikaisesti ihanaa ja haikeaa aikaa. En halunnut jättää ystäviäni tai Soulin ilmassa väreilevää sähköä. En todellakaan olisi halunnut jättää hyvästejä sille minälle, joka oli maailman toisella puolen rohkeampi kuin koskaan. Oli kuitenkin aika palata ja rakentaa elämää Suomessa. Jaoin viimeisenä yönä kaksi yhden hengen sänkyä kuuden ystäväni kanssa, nukuimme pari tuntia. Aamuviiden jälkeen tungin viimeiset tavarani rinkkaan, palautin lakanat ja huoneeni avaimen, ja lähdin kahden ihanan ystävän saattelemana kotimatkalle. 12 tunnin matka hoiti mahaani kasvaneen valtavan möykyn ja Helsinki-Vantaalle laskeuduttuamme olin yhtä hymyä. Voi pojat, kuinka ihanaa oli halata kaikkia ystäviäni ja perhettä pitkän ajan jälkeen, jatkaa juttua niinkuin vasta eilen oltaisiin viimeksi nähty ja nauraa hervottomasti hölmöille jutuille. Ihan niinkuin aina.

2. vaihe: shokin kynnysvaihe. Puolitoista viikkoa paluun jälkeen palasin töihin ja muutin tavarani omaan asuntoon. Selvitin pankkiasioita ja väistelin jokaista, joka uteli opintojeni etenemistä tai gradusuunnitelmia. Ensimmäisen kerran elämässäni jouduin maksamaan vuokrani myöhässä, koska tililläni ei yksinkertaisesti ollut riittävästi rahaa. Kaupunki humisi tyhjyyttään ystävieni ja muiden opiskelijoiden kadottua kotipaikkakunnilleen. Tunsin, kuinka jalkateräni upposivat suohon, mutta työvuorojen, kauppareissujen ja lenkkien rakentama päivärytmi piti minut liikkeessä. Eihän kukaan ollut väittänytkään, että elämä putoaa heti uomiinsa.

Luentojen alkaessa ja kaupungin täyttyessä ihmisistä en kuitenkaan löytänyt paikkaani. Olin kuin kutsumaton vieras tuntemattoman rippijuhlissa. En ymmärtänyt, miksi suomalaisten piti olla niin vaikeita. Miksei kukaan katso silmiin? Minne ihmiset menevät pitämään hauskaa ja tutustumaan uusiin ihmisiin? Miten ihmeessä täällä voi olla näin sietämättömän hiljaista? Monena iltana istuin kotona ja mietin, kuinka tylsää minulla oli. En osannut enää elää Suomessa enkä tuntenut yhteenkuuluvuutta suomalaisten kanssa. Olin taas ulkopuolinen.

3.vaihe: sopeutuminen. Olin lähettänyt ennen Soulista lähtöäni paketin tavaroitani kotiin. Kuukausien vaihtuessa toiseen ja kaikkien muiden vaihtarikavereideni jo saatua omat pakettinsa, olin aika varma paketin uponneen meren pohjaan tai päätyneen jonkun epätoivoisen postivirkailijan kotiinviemisiksi. Lokakuun lopussa paketti tuli kuitenkin perille, kulmat aivan pehmeäksi paiskottuina mutta ehjänä. Paketti oli täynnä muistoja Korean vuodelta: japanilaisen kämppiksen unohtama villapaita, Soulin huoneeni tunnelmavalot, lempikurssini tenttikirja ja syntymäpäivälahjoja.  Tärkeimpänä sain kuitenkin symbolisen päätöksen vaihtovuodelleni. Että se ei ollut unta, mutta että se on ohi.

And you'll return to real life
You need to live it to the fullest
No matter how shallow or dull things might get 
this life is worth living it.
I guarantee it.

Haruki Murakami

Ihan kuin luontoäitikin olisi tiennyt, että nyt on aika ottaa uusi alku, ja valaisi suon lumipeitteellä.  Tuuletan siis paketin pohjalta löytyneen rohkeuteni ja uteliaisuuteni. Taitaa olla aika tehdä koti juuri tänne, ainakin toistaiseksi.

-------------------------------------------------------------------------
Tämän kirjoituksen myötä blogi hiljenee. Kiitos teille ystävät, kun jaksoitte olla mukana reissussa. Kiitos myös joka ikisestä kommentista, jonka olette kirjoittaneet. Vaihdon yksinäisinä hetkinä ja koti-ikävää murehtiessa olette olleet varsinainen pelastus.

Toivon blogielämän palaavan taas, kun hetki on oikea. Sillä aikaa toivon teille kaikkea hyvää ja rutkasti rohkeutta luottaa siihen sisällä palavaan liekkiin, joka ohjaa kohti uusia haasteita.

Suomi saapuu Souliin

Kaksi kuukautta sitten Soul joutui viimein kotitarkastuksen alle, kun vanhempani pakkasivat jokasään takkinsa, parhaat kävelykenkänsä ja Suomen tuliaiset laukkuun ja lensivät mantereen toiselle puolelle tarkistamaan, missä se kuopus on asunut viimeiset puoli vuotta. (Yli-)innokkaat matkalaiset olivat hankkineet lentoliput ja hotellivarauksen jo ennen, kuin itse olin edes kotiutunut Souliin, joten reissusuunnitelmista oli puhuttu reilusti yli tarpeen. Voitte siis kuvitella kuinka korkealla vanhempieni odotukset olivat tänne tullessaan. Mua sen sijaan jännitti. Kun on ottanut uuden maan kodikseen ja asunut siellä yli puoli vuotta, voi vain toivoa vanhempiensa tykästyvän paikkaan yhtä lailla.

Oma intoni ei ehkä ollut kovin näkyvää ensimmäisenä aamuna, kun heräsin äitini viestiin: "Täällä ollaan, nähdään kohta", pitihän minun olla ottamassa heitä vastaan lentokentän aulassa. Hehe. No, en ollut. Uniharso harteillaan vanhempani menivät ympäri isoa lentokenttää, hankkivat matkakortit lukuisten apuviestieni ohjastamana, ja vihdoin ja viimein näin maanläheisten värien seassa kirkkaanpunaiset housut, ja sain sen perheelleni ominaisen tiukan halauksen. Virtapatterit ladattiin niin puhelimiin kuin vanhempiinikin päiväunien aikana, ja sitten pääsin esittelemään kotikaupunkiani. Viikon ajan hinasin heitä lempiravintoloistani pelihalleihin, parhaisiin selfieturistikohteisiin, korealaiseen kylpylään ja taas syömään.

Koska hyvä ruoka tuo paremman mielen, vein matkalaisia koko viikon ajan lemppariravintolasta toiseen. Reissun teemaksi muodostuikin pikkuhiljaa ruoka. Vein äidin ja isän heti aluksi yhteen lempibarbaquepaikoistani. Kahdeksan eri lailla maustettua lihaa grillataan jokaisen pöytäseurueen silmien alla ja ruokailijat saavat keskittyä riisin maustamiseen erilaisilla tahnoilla ja valitsemaan, haluaako lihansa sellaisenaan, jollain tahnalla vai seesaminlehteen käärittynä. Rullaan saa lisätä halutessaan paahdettuja sieniä, kimchiä tai mitä tahansa muuta mitä pöydällä olevista lukuisista kiposta löytää. Kun olutpullolle meinaa olla mahdotonta löytää paikkaa pöydältä, tietää että valinnanvaraa on tarpeeksi. 

Myöhemmin läpi käytiin bibimbap, korealainen barbaque, siannahka, tokpokki, korealainen pannukakku, kimbap, mandut (korealainen dumpling) ja friteerattu kana. Sitkeä siannahka ei ollut kummankaan mieleen, vaikka siinä kuuleman mukaan piileekin korealaisten kauniin ihon salaisuus. Rapeaksi friteerattua kanaa olisi isäni voinut kuitenkin syödä joka aterialla. Ruokalaji on kirjaimellisesti pelkästään kanaa jota syödään usein oluen kanssa, varsinainen maskuliinisuuden huipentuma.

Gwang Jang -tori on yksi mun ehdottomista lempituristipaikoista Soulissa. Hongdaen ja Sinchonin opiskelijoiden kuhinasta torille siirryttäessä nousee keski-ikä sukupolven jos toisenkin. Korean teräsmammat, niin kutsutut a'tsummat, ovat luoneet itselleen erityisen aseman maassa. Naiset saavat a'tsummien mafian vaikuttamaan siltä, että mukaanpääsyn ansaitakseen täytyy täyttää tietyt kriteerit: hiukset ovat lyhyet ja aina kiharalla, jalassa lököpöksyt (torilta löytyy sellaiset kaikissa kuoseissa ja sateenkaarenväreissä) ja päässä aurinkolippa. A'tsummat paistavat ja keittävät torilla nälkäisille ruokailijoille rapeaa mustekalapannaria, tulista riisikakkupataa ('tokbokki') ja ah, sitä ihanaa ihanaa siannahkaa. Ruuan tarjoilun lomassa ehtii sitten kysellä turisteilta, mistä mahtavat olla kotoisin ja kehua kuinka nättejä kaikki ovat: jepputa!

Reissun aikana sattui ja tapahtui, mutta henkilökohtainen suosikkini tapahtui korealaisessa perinteisessä kylässä vieraillessamme. Isäni tavaramerkiksi muodostuneet punaiset housut saivat huomiota katukuvaajalta, joka pysäytti meidät ja pyysi fashionistan kuvaan. Kuvastakin näkee, kuinka mies nuorentui yhtäkkiä 20 vuotta ja charmikas isäni poseerasi kameralle, kuin olisi tehnyt näin vuosia. Minä ja äitini saimme osamme kuvailusta, mutta saamamme huomio nauratti meitä niin kauheasti, ettei kuvaamisesta meinannut tulla mitään. Onneksi korviin pyrkivä hymy ei haitannut kuvaajaa.

Kävimme me viikon aikana muuallakin kuin syömässä ja mallikansiota täyttämässä, oma kamera vain tuppasi jäämään useimmiten kotiin. Vein vanhempani moniin moniin kahviloihin toteamaan, ettei paikallinen kahvi vain ole tarpeeksi tujua suomalaiseen makuun. Tutustutin heidät kahteen korealaiseen ystävääni, jotka näyttivät kuinka ihania ja avoimia korealaiset ihmiset voivat olla, Rentouduimme korealaisessa kylpylässä, ja vaikka ei omaa saunaa voittanutta olekaan, kelpasi korealaistenkin versio. Kävimme nuorten täyttämässä pelihallissa toteamassa, että desibelirajoista ei täällä olla kovinkaan huolissaan. Vietimme monta iltaa vanhempieni hotellihuoneessa telkkaria katsoen, korealaisia välipaloja maistellen, väitellen ja hölmöille vitseille nauraen.

Viikko hurahti vauhdilla. Olin opiskelujen ja matkaopastuksen jäljiltä uupunut, mutta hirmuonnellinen saatuani vanhempani tänne asti kokemaan ja aistimaan, mistä olen puhunut kaikki nämä kuukaudet. Samalla sain Souliin pienen palan Suomea ja mikä tärkeintä, tiukkoja halauksia. Kohta niitäkin saa jo lisää.

Aamukampa

Ostin siis lentolipun Incheonin lentokentältä Helsinki-Vantaalle. 

Reilu kuukausi, vajaat viisi viikkoa, 34 päivää tai 809 tuntia. Sitten nousen koneeseen ja tulen takaisin Suomeen. Takaisin koti-Suomeen. Kuukausi sitten olin täysin valmis sullomaan sekalaisen omaisuuteni pakettiin, palaamaan kotiin ja jatkamaan arkea siellä, “omien ihmisten parissa”. Tää kaupunki oli niin nähty, korean kielikurssin tunnit ahdistivat sisintä myöten ja viikon kohokohta oli, kun Good Wifen uusi jakso laitettiin nettiin. Sitten tapahtui jotain. Liekö tähtien asemat muuttuneet tai tavarat löytäneet feng shuin, mutta asiat alkoivat viimein pudota oikeille raiteilleen. Viimeisen menneen kuukauden aikana löysin ne omanlaiset ihmiset, seikkailin niin, että blogin päivitys jäi armotta toissijaiseksi, kömmin välillä pohjamudissa ja nauroin taas kunnes mahaan sattui ja jalat pettivät alta.  Se on hyvä kuukausi se, kun ei edes muista mitä kaikkea on tullut tehtyä mutta muistaa, että oli ihan hemmetin hauskaa.




Olen hurjan innoissani, että näen kohta taas minulle ne kaikkein rakkaimmat ihmiset ja voin alkaa tekemään tulevaisuudensuunnitelmia kauemmas kuin viikon päähän. Suomi on hienompi paikka kuin olisin väittänyt sen olevan sieltä lähtiessäni, ja tunnen olevani onnekas saadessani palata sinne. Kuinka monta hienoa tyyppiä, paikkaa ja reissua siellä odottaakaan. On kuitenkin kiistämätön totuus, että tänne jää yksi upeimmista kokemuksistani eikä sitä ole helppo jättää taakseen haikeutta tuntematta. Klise tai ei, olen todella oppinut maailmasta ja itsestäni valtavasti. Tunnen olevani ihan hiton rikas. 

Vielä on kuitenkin aikaa. 5 viikkoa täyttä tykitystä. Sitten vaihdan päiväkirjan uuteen, Korea saa olla aivan oma kirjava lukunsa kirjahyllyssäni.  

P.S. Kevään mukanaan tuomat vaaleanpunaiset kukinnot moninkertaistivat Ewhan kampusalueen selfietilastot. Pinkkiä teidänkin päivään! :------)

Turkoosia ja vaaleaa

Kun ala-asteiässä sain tehtäväksi taiteilla paperille paratiisisaaren, piirsin meren aaltojen keskelle pienen saaren ja sille palmupuun, taivaalle hymysuisen auringon. 15 vuotta myöhemmin kahden tunnin aaltoisan lauttamatkan jälkeen näin tuon lapsuuden saaren viimein ihan oikeassa elämässä. Malesian Langkawi on kiva, ihan tosi kiva, mutta pienen harppauksen päässä sijaitsee paratiisi, Thaimaan Koh Lipe. Se on hämmentävä hetki, kun tajuaa elävänsä matkakuvaston kolmeuloitteisessa kuvassa.

Hiekka on niin valkoista ja puuterista, että voisin vannoa käveleväni vehnäjauholla. Veden väri vaihtelee kirkkaan turkoosista vihreään, ja vesi on epäuskoittavan kirkasta.

En ollut edes suunnitellut käyväni Thaimaan puolella, kunnes Kuala Lumpurin hostellissa satuimme kysymään kokeneelta backpacker-matkaajalta Langkawin vinkkejä. Tämä suositteli juuri ja juuri Thaimaan puolella olevaa saarta yhtenä maailman kauneimmista saarista, ja mun mieli täyttyi jo siinä vaiheessa pilvilinnoista. Toiset tytöt eivät halunneet tehdä pitkällä reissullaan enää uusia reittisuunnitelmia, joten päädyin varaamaan lauttamatkan vain itselleni. Niin jatkuivat siis myös omat seikkailuni.

Alan pikkuhiljaa uskomaan intuition johdatukseen, äkkipikaiset suunnitelmanmuutokset johtivat nimittäin parhaisiin lomapäiviini.

Aamukuuden aikaan auringonnousua katsomaan noustuamme rannalla olivat ensimmäiset himourheilijat jo liikenteessä. Me himolomailijat (ja aamukolmelta nukkumaan menneet) otettiin vähän rennommin ja tyydyttiin kevyeen joogatuokioon, kerrankin sai tervehtiä aamuaurinkoa ihan kirjaimellisesti.

Thaimaan rantoja täyttävät veneet, long-tail boats, joilla paikalliset miehet ajavat turisteja milloin pienemmille saarille aurinkoa palvomaan ja milloin sukeltelemaan. Viereisessä punkassa nukkuva brittinainen houkutteli minut mukaansa snorklausretkelle, ja olipa kyllä parhaiten käytetyt 25 euroa mitä koskaan olen pistänyt menemään.

Oppaamme ansaitsivat reissulla vuoden hymypoikapatsaat. Kolme miestä vei meitä koko pitkän iltapäivän, kahdesta iltakahdeksaan, yhä kirkkaammille vesille ja satumaisempia kaloja ja koralleja ihmettelemään.

Koska kuvia ei veden alta tällä kertaa saanut, saatte tyytyä tähän. Näin vuokkokaloja (Nemo ja kumppanit taitavat olla tottuneet paparazzeihin, sen verran tottuneesti poseerasivat) ja muita isoista akvaarioista tuttuja väritetyn näköisiä mereneläviä. Oppaan sukellettua merenpohjaan sain myös pitää kädellä kangaspussukan tuntuista merimakkaraa. Soulissa ja muualla Aasiassa näkee kyseisiä suolaisen veden Kabanosseja jokaisilla kalamarkkinoilla ja kalaravintoloiden altaissa, mutta tuntui silti hassulta löytää merimakkara noinkin helposti, merenpohjasta makoilemasta. Niin ne kaupunkitytöt viisastuu: oho, ei eksoottiset kalat eläkään vain akvaarioissa ja Disneyn elokuvissa.

Thaimaan luonto tarjoaa Kaakkois-Aasiaan tottumattomalle hurjasti ihmeteltävää. Oppaamme nauroivat meidän matkailijoiden ihmetellessä milloin mitäkin kasvia tai omituista ääntä, mutta en voinut palauttaa suutani normaaliin asentoon, kun kerran oli leuka kolahtanut rantahietikkoon silkasta ihmetyksestä. Saarelle rantauduttuamme huomasimme maan liikkuvan poispäin meistä. Viimein ilmeni, että rannan erikokoisiin ja -muotoisiin simpukankuoriin oli kotiutunut satakunta pientä ja isompaa rapua. Meidän tömistellessä nuo olennot pyrkivät karkuun minkä lyhyistä jaloistaan kerkesivät tai piiloutuivat kuoren sisään.

Ravut olivat kuvioineet rannan pehmeän hiekan taideteokseksi, kunkin ravun kulkureitin pystyi näkemään traktorinrenkaan näköisistä poluista.

Noin vain, illallistamissaaren rantavedessä makoili suurin meritähti, jonka olen koskaan nähnyt. Halkaisijaltaan kolmenkymmensenttinen jättiläinen lensi frisbeenä ilmojen halki, kun opas päätti hetken ihmettelyn jälkeen päästää sen syvemmille vesille.

Illan päätimme pilkkopimeässä, kun pysähdyimme keskelle merivettä, keskelle ei-mitään. Hämmentyneiden katseiden jälkeen oppaamme sukelsi veteen ja, kuin tähdet päidemme yllä, vesi välkehti valoa hänen liikkeidensä mukana (kiitos kiitos, runokirja ilmestyy ensi syksynä ;----)). Pienet planktonit hohkavat valoa pimeässä niitä koskettaessa, luoden sukeltajien ympärille keijupölyä. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei sitä naurettavan leveää hymyä saatu pyyhittyä mun naamalta koko iltana.

Snorklaus oli yksi elämäni parhaista yksittäisistä kokemuksista, yhtään liioittelematta. En olisi voinut etukäteen ymmärtää, kuinka sateenkaaren väreissä loistavat kalat olisivat niin kirkkaanvärisiä ja kimaltelevia, kuin Elton John ja Lady Gaga olisivat päättäneet risteyttää villeimmät esiintymisasunsa.

Parasta koko lomassa oli kuitenkin uusien huikeiden ihmisten tapaaminen. Retkiryhmämme oli täynnä viisaita, hauskoja, karismaattisia, avoimia ja uteliaita matkalaisia. Ystävystyminen tapahtuu hetkessä, kun uskaltaa ottaa kohtaamisista kaiken irti. Juuri tämä oli yksinmatkustamisen suurin anti. Vaikka asioita ei voinutkaan jakaa joka hetki jonkun toisen kanssa, tapasi hostellien aamupalapöydissä, kerrossänkyjen välissä tai aurinkon valoa rannalla kerätessä todella helposti uusia ihmisiä, joilla kaikilla on omat tarinat kerrottavana ja kokemukset jaettavana. En viettänyt Koh Lipella yhtäkään yksinäistä päivää. Sain olla yksin silloin kun halusin, mutta ruokailu- ja seikkailuseuraa löytyi vaivattomasti.

Eipä tarvinnut hiekkakakkujakaan yksin väkertää. Kun koko muu saari nukkui, tuli rannan tuntumassa suomalais-ruotsalaiselle tiimille taideinspiraatio.

Sinne jäivät Koh Lipen saaret, makeisiin muistoihin. Seuraavana päivänä juoksin rinkka selässä ja hikikarpalot otsalla Langkawin lautalle, josta palasin Kuala Lumpuriin ja lopulta takaisin Soulin kylmään viimaan. Nyt tästä on jo muutama kuukausi aikaa. Muistot olivat kultaisia jo tuolloin, mutta kuten sananlaskukin sanoo, ne vain paranevat ajan kuluessa.

Lomapäivät ovat nyt takana ja uutta lukukautta on lähes kuukausi takana. Kuten etukäteen arvelinkin, on kuukausi hujahtanut vauhdilla. Ensin oli alkukuun tohinat uusien vaihtarien saavuttua ja kurssien alettua. Hetkeksi Ed Sheeran saapui kaupunkiin ja pisti mahanpohjassani asuvat perhoset aivan sekaisin. Olen pahoillani te, jotka jouduitte keikalla seisomaan edessäni ja kuuntelitte lauluani keikan ensimmäisestä laulusta aivan siihen viimeiseen. Keikan jälkihehkussa sain toimia muutaman päivän matkaoppaana saksalaiselle kaverilleni ja nyt menneen viikon olen viettänyt vanhempieni kanssa. Tuntui vähän kuin olisi näyttänyt heille uutta asuntoaan ("mä tiedän, tää on vähän pieni", "joo, kyl mä sen siivoan"), paitsi että tässä tapauksessa sain esitellä koko kaupungin ("niin, onhan ne välillä vähän kovaäänisiä", "jos ihan vähän kävellään"). Molemmat taisivat ihastua paikkaan ja etenkin korealaiseen ruokakulttuuriin, jonkinlaista raporttia tulee siis pikimmiten.

Nyt on kuitenkin taas aikaa uusille seikkailuille. Kuulen päässäni Toy Story'n Buzz Lightyearin äänen: "Kohti ääretöntä ja sen yli!"

Langkawin rannoilla

Meressä on jotain maagista. Se tuoksuu ja maistuu suolaiselta, se raivoaa ja rauhoittuu, se elää. Jokin siinä kutsuu minua luokseen aina kerta toisensa jälkeen. Belgian reissulla muutama kesä sitten lähdin yksin junalla kolmen tunnin päähän rannikolle vain nähdäkseni meren, kuin vanhan ystävän. Vietin meren rannassa jonkin aikaa (tunnin vai puoli tuntia, en osaa sanoa) ja lähdin paluujunalla takaisin.

Malesian reissua suunnitellessamme toivoin vain yhtä, halusin nähdä vanhan tuttuni.

Malacasta palattuaan ja yhden yön tutussa hostellissa vietettyään ranskalais-tsekkiläis-suomalainen tyttöjengimme otti siis lentokoneen Langkawille. Langkawin saari sijaitsee Malesian länsirannikon pohjoisosassa, lähellä Thaimaan rajapyykkiä. Saari on suhteellisen suuri, löytyyhän siltä oma lentokenttäkin, ja suurin osa rannoista on kalliimpien hotelliketjujen valtaamia. Saarelta löytyy paljon aktiviteetteja turisteille, jotka ovat valmiita pulittamaan jos jonkinlaisista seikkailuista. Myös kaltaisemme budjettimatkaajat löytävät kuitenkin halutessaan edullisen yösijan, me varasimme huoneen kahdeksi yöksi. Ruuan hinnasta ei myöskään juuri voi valittaa, noin 2 euron ateria kun tuntuu olevan kalliimmasta päästä. Ja mainitsinko mä jo, kuinka järisyttävän herkullista intialainen ruoka parhaimmillaan on? 

Intialaista voi helposti vetää aamupalaksi, lounaaksi ja illalliseksi. Aamun sarastaessa kävimme kokeilemassa alemman kuvan kaltaista roti tissue -annosta. Rapea kartion muotoon muotoiltu lettutorni syötiin sulan sokeritahnan kanssa. Eipä tuo mahaa kovin täyttänyt, mutta kelpasi silti jokaiselle. Sitä vain ihmettelen, miksi Suomen maaperällä en ole törmännyt hyvään intialaiseen ruokaan. Ystävät, paljastakaa intialaiset ruokamestanne! 

Rannalla pikkuiset, puolen sentin kokoiset ravut kaivoivat itselleen kotikoloa ja loivat maahan oman taideteoksien kudoksen. Joka päivä nousuvesi tasoittaa rannan uudeksi kanvaasiksi ja ravut joutuvat aloittamaan työnsä alusta. Eipä taida poloisten muisti olla kummoinen. 

Vietimme kesäneitojen kanssa suurimman osan ajasta rannan tuntumassa, joko kirjaa lukien tai Disneyn piirrettyklassikkojen lauluja muistellen. Heti ensimmäisenä päivänä kävelimme merenrantaan heti kun bikinit oli vaihdettu ylle ja suojakertoimet suihkuteltu iholle. Tuntui kuin viimeisetkin talvenrippeet olisivat väistyneet sillä hetkellä. 

Itse jätin hölmösti jalat suojaamatta osaksi tyhmyyttäni (eiväthän jalat pala, ne vain ruskettuvat) ja osaksi pinnallisuuttani (näkisitte kalkkunajalkani keskellä talvea, ne hohkavat valoa säkkipimeässä huoneessakin). Niin se sitten päättyi, uppouduttuani lukemaan kirjaani puoleksi tunniksi aurinkoon (Gone Girl, älkää katsoko leffaa vaan lukekaa) huomasin jalkojen arastelevan kosketusta. Huoneeseemme palatessa repesin vessassa hysteeriseen nauruun kun huomasin jalkojeni koko takaosan muuttuneen kirkkaan punaiseksi ja shortsieni jättäneen vaakasuoran viivan takamukseni alle. Taakseni oli kirjaimellisesti muodostunut Puolan lippu. Pahoittelen suomalaiset maantoverini, sinisen ristin muodostaminen nyt vaan on asteen haastavampaa. 

Onneksi lippu löytyi toisaalta. Rannalla veneitä ja vesijettejä vuokraava yritys käytti Suomen lippua ohjaamaan veneet takaisin rantaan. Takaisin kotirantaan. Oh, mitä symboliikkaa, maailmankaikkeus yrittää selkeästi kertoa mulle jotain.  

Langkawi jätti minuun jäljen, edelleen muistelen joka päivä retkeäni tuonne. Lähinnä, koska jalkojen ihoa irtoaa edelleen. Langkawi ei lähde iholta aivan hetkessä. Hehe. 

Historian havinaa Malaccassa

Yksin matkustaminen on supermahtavaa, sanottakoon se jo nyt. Siltikin, välillä on kiva matkustaa muiden kanssa, jakaa ruoka-annokset ja suunnistusvastuu. Kuala Lumpurin kiertämiseen en ehtinyt käyttää kuin pari vajaata päivää, kun Aasiaa kiertävät vanhat ja uudet ystäväni liittyivät seuraani. Yhdessä ranskalais-tsekkiläisen matkaseurueeni kanssa kävimme tutustumassa Malesian historialliseen pikkukaupunkiin Malaccaan ja myöhemmin rentouduimme Langkawin lomasaarella. Malacca ihastutti värikkäillä rakennuksillaan ja kapeilla kujillaan. Hostellimme River View Guesthouse sijaitsi aivan kaupungin läpi kulkevan joen vieressä ja ei kyllä turhan päite ollut paikka saanut nimeään. Hostellin isolta parvekkeelta olisi voinut sylkäistä ohitsekulkevaan virtaan. 

Kattibaarin tiskijukka otti lepoa ennen illan keikkaa. 

Koko Malaccan reissun ajan otimme melko rennosti, varsinkin Kuala Lumpurin kävelymaratonini jälkeen. Kaupunki on aikoinaan ollut sekä portugalilais-, hollantilais- että brittiläismiehityksen alla, mutta kaupunkiin muutti aikoinaan myös huomattava kiinalaisväestö. Eri maiden vaikutukset kaupungin katuihin ja arkkitehtuuriin voi aistia. 

Kiinalaiset toivat kaupunkiin mukanaan palan ruokakulttuuriaan. Aamiaiseksi kävimme siis naukkaamassa dim sumia, Hongkongin lempparia. Saimme tyttöremmillemme seuraa belgialaisesta nuoresta matkamiehestä ja San Franciscosta kotoisin olevasta kiinalaislähtöisestä teräspapasta. Kyseiseen herraan törmäsimme useimmiten aamutuimaan, kun tämä hölkkäsi joen vartta pienissä juoksushortseissa tai syventyi taiji-harjoituksiin hostellin alakerran aulassa. 

Ylläolevan sivukaivon kaltaisia turistiansoja on mukavasti ripoteltu ympäri Malaccan kaupunkia. Tien sivussa olevat viemärit ovat oma lukunsa pahaa-aavistamattomien turistien vammauttamisessa. Lemppariansani ovat kuitenkin tien keskeltä löytyvät avoimet viemärit, jotka tekevät etenkin pimeällä kulkemisesta huomattavasti mielenkiintoisempaa, varsinkin kun suurimman osan ajasta kuljen pää taivaissa hienoja rakennuksia ihaillen. Ihmettelen edelleen miten selvisimme kaikki reissusta ilman isoja vammoja.

Jos törmään Mr. Universumiin matkallani, tietysti otan kuvan tämän kanssa! Tämä taitaakin olla ainut kuva minusta nähtävyyksien edustalla koko reissun ajalta. Ainakin valitsin sen kaikista merkittävimmän nähtävyyden. 

Tunsin jonkinlaista hengenheimolaisuutta kuvan valkoisen pulun kanssa. Yes blondie, I can feel the eyes on me too. :---/

Seuraavana Langkawi! Mitäs tykkäätte postaustahdista? Oon ottanut tavaksi melkein joka päivä tehdä jotain postausten eteen, saa nähdä kauan riittää vapaa-aikaa ja puhtia tähän. Ehkä vähän lyhyempiä postauksia, mutta astetta useammin olisi kivempi lukea, vai mitä sanoo arvoisa raati? 

Kuala Lumpur kahdessa päivässä

Toistaiseksi pisin reissuni Aasian mantereella koitti helmikuun alussa, kun lähdin kiertämään Malesiaa kahdeksi viikoksi. Päädyin hetken mielijohteesta käymään myös Thaimaan puolella neljän yön verran, mutta siitä kerron enemmän seuraavissa postauksissa. Sitä ennen Kuala Lumpur, Malesian suurin kaupunki ja liittovaltion pääkaupunki, kaverien kesken KL. Vaikka kaupungissa on 1,9 miljoonaa asukasta, tuntui alue varsin pieneltä kahden päivän kuljeskelun jälkeen, kun tajusin voivani kävellä paikasta toiseen kartta toisessa kädessä (mä mitään GPS:ää tarvii, paperiversion saa kivasti rutattua reppuun).

Kuten ehkä tiedätte, tällä viikolla vietetään kiinalaista uutta vuotta. Tuleva vuosi on vuohen vuosi, MINUN vuosi, ja kylläpä ne minun vuotta osaa juhlistaa. Hongkongin reissun aikanakin huomasimme punaisia koristeita, mutta nyt oli kyllä jo räjähtänyt käsiin lyhtyjen ja tupsujen kanssa. Voin vain kuvitella, kuinka ylläolevan ostoskeskuksen sisustaja on hullunkiilto silmissään yrittänyt kuumeisesti keksiä, miten voisi saada paisutettua koristebudjettia vielä parilla sadalla.... tuhannella ringgitillä (Malesian valuutta). Uuden vuoden koristeille oli omia kauppoja, joissa ei todella oltu säästelty punaisen värin tai kullan kanssa. Lyhtyjä löytyi sadassa eri koossa ja muodossa ja eri kuvioilla, tupsuja ja muovisia kukkia samaten.Voiko koristeita muka koskaan olla liikaa? 

Ei voi.

Kuala Lumpur on kaupunkina suhteellisen moderni, mutta sivukaduille eksyttyään voi löytää arkisen luovuuden osoituksia. Miten moneen tavallinen muovipullo taipuukaan: putkitöihin, pressukatosta suorana pitäväksi painoksi tai tuulikelloksi. Arjen nerokkuutta.

Kuala Lumpurissa on kiinalaisyhteisön lisäksi mittava intialaisyhteisö, joka osaltaan värittää kaupungin kulttuurista ja uskonnollista kirjoa, ruokaa unohtamatta. Kaupunki on täynnä intialaista ruokaa tarjoavia ravintoloita: naan-leipää, massaman currya, roti-lettuja rapeana, sokerilla, suolaisena, nasi lemak -riisiherkkua, kookosriisiä, lasseja... Ommm nomm nommm, löysin uuden suosikin. Aasia todellakin on kulinaristin unelmapilvilinna.

Malesialla on myös omia ruokalajejaan, joita kokeilin aamupalaksi käydessäni suosituilla Imbi-ruokatorilla. En tiedä edelleenkään mitä suurin osa syömistäni ruokalajeista oli, mutta jotenkin Soulin aikana on päässyt jo aika hyvin eroon turhista ennakkoluuloista, joten nappailin lautaselleni kaikkea mikä näytti hyvältä TAI mielenkiintoiselta.

Kaupungin Chinatownin kupeesta löytyy kaupungin vanhin hindutemppeli, Sri Mahamariamman -temppeli. Temppelin näyttävä julkisivu ohjaa ihmiset sisään, kunhan muistaa jättää kengät temppelin ulkopuolelle. Harmittelin sisäpihan upeita taideteoksia tutkiessani, etten ollut tajunnut etukäteen tutustua hinduismiin, enkä tiennyt jumal-, ihmis- tai eläinhahmojen merkitystä.

Uskonnollisten symbolien sijaan katseeni kiinnittyi siis temppelin upeisiin patsaisiin ja koristeelliseen kattoon. Kamerani täyttyi kuvista kattokruunuista, mielenkiintoisesti kuluneista seinistä ja muusta oleellisesta. Mutta katsokaa nyt noita upeita maalattuja kääröjä kattokruunun ympärillä ja värien harmoniaa!!!

Melko lähellä hindutemppeliä sijaitsee myös Kuala Lumpurin Little India, jonne eksyin pitkän kävelyreittini loppupuolella. Yllättäen kaupunginosassa ei Chinatownin läheisyydestä huolimatta ollut juurikaan turisteja. Voitte siis kuvitella kuinka hämmentyneeltä näyttivät intialaisen kahvilan henkilö- ja asiakaskunta, kaikki miehiä, kun sisään marssi yksinäinen vaalea ja nuori nainen reppu selässään. Työntekijät eivät puhuneet sanaakaan englantia (lienee tarpeetonta mainita, että malaiji, Malesian kieli, on itselläni vielä vähän vaiheessa), mutta onneksi viereisen pöydän punahiuksinen herrasmies alkoi esitellä ruokalistaa innokkaasti. Hän tilasi minulle sokeritäytteisen letun (dosai, nautittiin erilaisten kastikkeiden ja curryn kanssa) ja maitoteen, indian style.

Kylläpä onnistuin show'n kehittelemään ravintolassa. STORYTIME!! Olin ostanut aiemmin päivällä vesipullon, jonka korkki osoittautui erittäin tiukaksi. Itse asiassa onnistuin pulloa avatessani saamaan vasempaan käteeni komeat vesirakkulat, joita sitten esittelin viereisen pöydän herroille. Nämä ihmettelivät ääneen miten olin onnistunut saamaan niin valtavat rakkulat (isoimman läpi näkyi valo, true story) ja kun esittelin edelleen tiukasti kiinni olevaa vesipulloa, kilpailuvietti heräsi: miesten selät suoristuivat, hauikset pullistuivat ja testosteronia tihkui korvista (näin ainakin haluan tämän muistaa). Pullo kiersi, naamat punehtuivat niin että korvista tuli savua ja mies miehen jälkeen he joutuivat toteamaan saman kuin minäkin. Vesipullo - raaka voima, 6-0.

Koska luovuttaminen ei ole vaihtoehto, otettiin kootut Pirkkavinkit käyttöön. Pullo sai kokea melkoisen rääkin, ennen kuin viimein, 15 minuutin hihityksen jälkeen tarjoilija viimein tuli takahuoneesta avoin pullo kourassaan ja korkki entisenä. Vai ei aukee vai??

Malesian pääuskonto on islam, mikä näkyy katukuvassa erityisesti naisten vaatetuksessa ja upeiden moskeijoiden runsautena, mutta myös halal-ruuan saatavuutena. Yli 100 vuotta sitten rakennettu Masjid Jamek tai Jamek-moskeija suomalaisittain on vaaleudessaan ja rauhallisessa tunnelmassaan vaikuttava kokemus, kuten muutkin moskeijat joissa vierailin matkan aikana.

Vaikka en olekaan erityisen uskonnollinen, nautin kirkon rauhoittavasta tunnelmasta ja hengellisyydestä. Sitä samaa rauhaa voi aistia moskeijoiden pylväiden välissä. Monet muslimit tulevat moskeijaan päivänokosille tai ruokailemaan moskeijan tarjoamaa ruokaa. Juttelimme hetken alemman kuvan herran kanssa, joka kertoi tulevansa aina tiettyyn päivänaikaan ruokailemaan moskeijaan ja siten säästävänsä rahaa.

(Auringossa kiiltävä leopardikuosinen anitahirvoshuivini sai moskeijalle työskenteleviltä muslimirouvilta kehuja. Selkeästi olisi astetta villimmillä huiveilla markkinarako muslimimaissa.)

Masjid Negara tai The National Mosque, on huomattavasti modernimpi kuin Jamek-moskeija. Suihkulähteet liplattavat ja linnunlaulu kaikuu avoimessa tilassa (en osannut päättää olivatko laulunokat valloittaneet moskeijan katon vai tuliko ihastuttava taustaääni kaiuttimista).

Mistä tunnistaa korealaisen turistin? Ensimmäinen vihje, sen toisessa päässä on kamerapuhelin. 

Se sen pituinen se, tällä erää. Tarina jatkuu seuraavaksi Malaccassa ja Langkawin saarella, ja sitten päästään jo Thaimaan rannoille merenkohinaa kuuntelemaan. Odotan innolla kommenttilootan täyttymistä. :--------*