Olen ollut takaisin Suomessa Juhannuksesta saakka. 5 kuukautta. Olettekin ehkä huomanneet, blogi on hiljennyt sitten paluun. Kaninkoloon putoamisen ja lukemattomien ikimuistoisten tarinoiden keräämisen jälkeen on tuntunut, että blogikirjoituksiin ei ole ollut aihetta. Elänhän aivan samaa arkea kuin tekin, moni teistä on osa viikoittaista elämääni. Turha siis kertoa, kuinka joku tollo oli vienyt pyykkivuoroni syntymäpäivänäni, vieläpä kahdesti. Ei liene kiinnostavaa tietää kuinka monta vähemmän imartelevaa kommenttia olen kuullut asiakkailtani. Tai kuinka monta erää Chocoa ja Afrikan tähteä olen pelannut kämppikseni kanssa iltateen lomassa ja kuinka usein kiljahdellut voitonriemusta. Tuntui, että harmaansävyihin verhoutunut arkeni etsi vielä värejä. Tuntui, etten ollut vielä kotona.
Tätä kutsutaan joskus paluushokiksi. Kotiinpaluun jälkeistä sopeutumisvaihetta ei usein osata odottaa, joten se iskee jopa voimakkaampana kuin uuteen kulttuuriin sopeutuessa. Minä luulin valmistautuneeni paluuseen ja ottaneeni aikaa kotiin palautumiseen. Kirjoitin päiväkirjaani monen monta aukeamaa siitä, miltä tuntuu palata takaisin, ja yritin tietoisesti käsitellä asiaa. Näin useamman viikon ajan unia siitä, kuinka olisin takaisin kotona. Lähestyvä paluulento oli merkitty niin kalenteriin kuin alitajuntaani, enkä osannut päättää olinko enemmän innoissani vai kauhuissani.
1. vaihe: kuherruskuukausi. Vaihtoni viimeiset viikot olivat samanaikaisesti ihanaa ja haikeaa aikaa. En halunnut jättää ystäviäni tai Soulin ilmassa väreilevää sähköä. En todellakaan olisi halunnut jättää hyvästejä sille minälle, joka oli maailman toisella puolen rohkeampi kuin koskaan. Oli kuitenkin aika palata ja rakentaa elämää Suomessa. Jaoin viimeisenä yönä kaksi yhden hengen sänkyä kuuden ystäväni kanssa, nukuimme pari tuntia. Aamuviiden jälkeen tungin viimeiset tavarani rinkkaan, palautin lakanat ja huoneeni avaimen, ja lähdin kahden ihanan ystävän saattelemana kotimatkalle. 12 tunnin matka hoiti mahaani kasvaneen valtavan möykyn ja Helsinki-Vantaalle laskeuduttuamme olin yhtä hymyä. Voi pojat, kuinka ihanaa oli halata kaikkia ystäviäni ja perhettä pitkän ajan jälkeen, jatkaa juttua niinkuin vasta eilen oltaisiin viimeksi nähty ja nauraa hervottomasti hölmöille jutuille. Ihan niinkuin aina.
2. vaihe: shokin kynnysvaihe. Puolitoista viikkoa paluun jälkeen palasin töihin ja muutin tavarani omaan asuntoon. Selvitin pankkiasioita ja väistelin jokaista, joka uteli opintojeni etenemistä tai gradusuunnitelmia. Ensimmäisen kerran elämässäni jouduin maksamaan vuokrani myöhässä, koska tililläni ei yksinkertaisesti ollut riittävästi rahaa. Kaupunki humisi tyhjyyttään ystävieni ja muiden opiskelijoiden kadottua kotipaikkakunnilleen. Tunsin, kuinka jalkateräni upposivat suohon, mutta työvuorojen, kauppareissujen ja lenkkien rakentama päivärytmi piti minut liikkeessä. Eihän kukaan ollut väittänytkään, että elämä putoaa heti uomiinsa.
Luentojen alkaessa ja kaupungin täyttyessä ihmisistä en kuitenkaan löytänyt paikkaani. Olin kuin kutsumaton vieras tuntemattoman rippijuhlissa. En ymmärtänyt, miksi suomalaisten piti olla niin vaikeita. Miksei kukaan katso silmiin? Minne ihmiset menevät pitämään hauskaa ja tutustumaan uusiin ihmisiin? Miten ihmeessä täällä voi olla näin sietämättömän hiljaista? Monena iltana istuin kotona ja mietin, kuinka tylsää minulla oli. En osannut enää elää Suomessa enkä tuntenut yhteenkuuluvuutta suomalaisten kanssa. Olin taas ulkopuolinen.
3.vaihe: sopeutuminen. Olin lähettänyt ennen Soulista lähtöäni paketin tavaroitani kotiin. Kuukausien vaihtuessa toiseen ja kaikkien muiden vaihtarikavereideni jo saatua omat pakettinsa, olin aika varma paketin uponneen meren pohjaan tai päätyneen jonkun epätoivoisen postivirkailijan kotiinviemisiksi. Lokakuun lopussa paketti tuli kuitenkin perille, kulmat aivan pehmeäksi paiskottuina mutta ehjänä. Paketti oli täynnä muistoja Korean vuodelta: japanilaisen kämppiksen unohtama villapaita, Soulin huoneeni tunnelmavalot, lempikurssini tenttikirja ja syntymäpäivälahjoja. Tärkeimpänä sain kuitenkin symbolisen päätöksen vaihtovuodelleni. Että se ei ollut unta, mutta että se on ohi.
And you'll return to real life
You need to live it to the fullest
No matter how shallow or dull things might get
this life is worth living it.
I guarantee it.
Haruki Murakami
Ihan kuin luontoäitikin olisi tiennyt, että nyt on aika ottaa uusi alku, ja valaisi suon lumipeitteellä. Tuuletan siis paketin pohjalta löytyneen rohkeuteni ja uteliaisuuteni. Taitaa olla aika tehdä koti juuri tänne, ainakin toistaiseksi.
-------------------------------------------------------------------------
Tämän kirjoituksen myötä blogi hiljenee. Kiitos teille ystävät, kun jaksoitte olla mukana reissussa. Kiitos myös joka ikisestä kommentista, jonka olette kirjoittaneet. Vaihdon yksinäisinä hetkinä ja koti-ikävää murehtiessa olette olleet varsinainen pelastus.
Toivon blogielämän palaavan taas, kun hetki on oikea. Sillä aikaa toivon teille kaikkea hyvää ja rutkasti rohkeutta luottaa siihen sisällä palavaan liekkiin, joka ohjaa kohti uusia haasteita.
