25. joulukuuta 2014

Jouluvalojen aikaan

Niin, en ole kirjoittanut mitään kuukauteen. KUUKAUTEEN. Näin ei pitänyt käydä, minun piti lähettää pidempiä lyhyempiä tekstejä tasaisesti pitkin vuotta ja pitää teidät samalla ajan tasalla. Mutta kuinkas kävikään? Kaveri tuli kylään, sydäntä riipivä koti-ikävä yllätti, ryhmätöitä ja lopputenttejä alkoi tippua tasaiseen tahtiin ja sitten se alkoi, se kauan odotettu loma. Ja mun mieli oli aivan jossain muualla, kuin asuntolan huoneessa tietokoneen ääressä.

Loma alkoi vajaa viikko sitten ja samalla Ewhan opiskelija-asuntola tyhjeni asukkaista. Lähes kaikki ne enemmän ja vähemmän tutut naamat, joita olen tuijotellut neljä kuukautta hajaantuivat ympäri maapalloa viettämään Joulua omien perheidensä kanssa. Osan kanssa jälkeen jää vain Facebook-kaveruus, mutta osasta tuli läheisiä ja osa viikottaista, jopa päivittäistä elämää. Nyt nuo kaikki luodut ihmissuhteet ja niiden mukanaan tuoma turva tuntuvat kadonneen pölynä ilmaan. Niin muuttuvat siis päivät.

Vielä hetki vietetään kuitenkin kuluneessa muutamassa kuukaudessa. Mitä ihmettä mä oikeen tein kun mulla ei muka ollut aikaa blogipostausten värkkäämiseen?


Marraskuun alussa meidän tuutori, aiemminkin blogin puolella seikkaillut korealainen kaverini kutsui minut kolmen muun vaihtarin kanssa kotikaupunkiinsa ja vanhempiensa kotiin vierailulle. Nelituntisen bussiajon jälkeen saavuimme pieneen kaupunkiin Etelä-Korean eteläisemmälle puolelle ja pääsimme tutustumaan korealaiseen omakotitaloon. Täytyy todeta, en ole varmaan koskaan päässyt kokemaan vieraanvaraisempaa kohtelua. Pääsimme suoraan valmiiseen ruokapöytään (kaverinikin oli otettu äitinsä panostuksesta, taisi olla harvinaista herkkua). Päivällisen jälkeen perheen äiti kantoi sisälle olohuoneeseen ison pahvilaatikon täynnä upouusia ja kaikenkirjavia sukkia ja puolipakotti meidät valitsemaan sukista mieleisimmät. Olin ihan sanaton, en ole ikinä aiemmin kohtannut tällaista ylitsepursuavaa vieraanvaraisuutta. Sama kohtelu jatkui koko viikonlopun lävitse. Mistään emme saaneet maksaa, ja uskokaa pois, kyllä me yritimme.

 
Viimeisenä päivänä saimme vielä opetella tekemään kimpap-rullia (makirullia muistuttava ruoka, mutta korealaisilla täytteillä). Ette usko, kuinka paljon mä oon kaivannut kokkausta. Se tunne, kun saa levitettyä riisin tiiviisti ja tasaisesti merilevälle, täyttä onnea!



Lantern Festival vuosimallia 2014, check.



Ja sitten saapui vuoden paras synttäri- tai joululahja. Etelä-Suomen lahja maailmalle toi hetkeksi helpotusta Suomen ikävään roudaamalla pitkän vartensa viikoksi toiselle puolelle maapalloa, minun luokse. Koko viikko oli täynnä hammasrivistöjen esittelyä, hysteeristä naurua, puhemaratoneja syvällisistä ja ei-niin-millään-tavalla-syvällisistä aiheista ja päätöntä seikkailua pitkin Soulin katuja.

Eikä riittänyt, että sain yhden rakkaimmista ihmisistä tänne, hän toi mukanaan puolikkaan matkalaukun kokoiset terveiset ystäväporukaltamme. Yhtäkkiä Soulin syksy näytti huomattavasti valoisammalta. Kumma, mitä ihan tavallinen hammastahna, purkka ja puuro voivat tehdä.





Ystäväni lähdön jälkeen koin toistaiseksi pahimman koti-ikävän. Se oli odotettavissa, tunsin sen tulevan koko syksyn ajan, mutta nyt on taas parempi. Vaikka on Joulu ja kaipaan perhettä ja ystäviä, tiedän pääseväni kotiin yllättävän nopeasti. Reilut viisi kuukautta vierähtää silmänräpäyksessä, kun maailmankaikkeus tarjoaa seikkailua toisen perään.


Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Pari viikkoa meni tenttien ja deadline-päivien sumussa. Lukukauden lopulla suuri osa vaihtareista palasi kotiinsa, joten läksiäisiä vietettiin yksi jos toinenkin. Ja niin hiljenivät yliopiston asuntolat.

Seikkailut kuitenkin jatkuvat, edessä on reilun kahden kuukauden loma ja suunnitelmia kuhisee päässä. Ehkä hyppään lentokoneeseen, käyn keikoilla ja kuljen ilman kelloa. Stressin aion ainakin jättää kirjahyllyyn korean oppikirjojen väliin.
 

Hyvää oloa ja rakkautta seuraavaan vuoteen kuomaset. 2015, siitä tulee ihan varmasti hyvä vuosi!

23. joulukuuta 2014

즐거운 크리쓰마쓰, hyvää Joulua!

Niin saapui Joulu Etelä-Koreaan. Ei ole kinkkua, sinappia, laatikoita, glögiä saati pipareita, mutta meillä on friteerattua kanaa, salaattia, jäätelöä ja mikä tärkeintä, Joulumieli. Tästä tulee erilainen Joulu. Joulukortteina toimikoon meidän korealaiset edustuskuvat.






Hyvää Joulunaikaa kaikille Suomeen, ootte mielessä. Peace out.

29. marraskuuta 2014

K-POP

Mä tiedän, että te olette odottaneet tätä kuin kevään ensimmäisiä valonsäikeitä. Tässä niitä nyt on, Korean ihanimpia ja kamalimpia korvamatoja, joista täällä ei pääse karkuun. Meninpä ostoksille, kahville tai tanssimaan Soulin yöhön, samat hitit soivat joka puolella taukoamatta ja kaikki osaavat ne ulkoa. Silloinkin, kun häivyn musiikin ulottumattomiin, korvissa soi yhä se kaikista ärsyttävin lallatus ja henkilökohtainen inhokkini: "Call me you daarling, darling, darling...".


Oikeesti nyt, voiko olla kliseisempää tai tyhjänpäiväisempää videota? Tai pikemminkin, voisivatko tytöt vaikuttaa enää tyhjäpäisemmiltä? Youtubeen kirjoitettu kuvaus biisistä tiivistää hyvin mitä haettiin: "The cute lyrics about imagining 'summer loving' help the listener feel bubbly and happy!" En tiiä mikä meni vikaan, mut mun tekee lähinnä mieli purkaa aggressiot nyrkkeilysäkkiin. Tismalleen samalla 'söpöt ja höpöt tytöntylleröiset' -kaavalla on tehty monta MONTA tyttöbändien videota (AOA, Sistar lista jatkuu....)

Niin, ei niille poikabändeillekään sen parempia videoita usein tehdä. Saanko esitellä, Boyfriendin Witch.


Vau. En edes tiedä mitä kommentoida: pimeässä hohtavia silmiä ja torahampaita, sitä että äijillä tuntuu olevan enemmän luomiväriä kuin mun juhlalookissa, ylidramaattista juonenkaarta vai lyriikoita (Hei nyt oikeesti, "Your body goes boom bada boom")? Huh, mun aivot ylikuumenee kaikista mahdollisuuksista.

Vaikka itse en olekaan k-popitar, suurin osa Souliin päätyneistä vaihtareista tuntuu olevan suuria k-pop-faneja. He tietävät kaikki tunnetut ja vähemmän tunnetut k-pop-ryhmät ja osaavat luetella kaikkien bändien jäsenten nimet, syntymävuodet ja milloin he ovat viimeksi vaihtaneet hiustyyliään (uskokaa pois, mä oon käynyt tän keskustelun). Muutenkin tuntuu, että K-Popin fanituskulttuuri on aivan omalla tasollaan. Monet ostavat lemppareilleen lahjoja, kuten makeisia ja leluja, ja odottavat päivätolkulla artistien levy-yhtiöiden tai yöpaikkojen ulkopuolella, että saisivat hetken yhteyden päiväuniensa kohteeseen. Jotkut käyttävät oikeasti ISOJA summia rahaa ja vielä enemmän aikaa fanitukseen (konserteista puhumattakaan).

Yli kuukauden matkan alusta uskoin tosissani, että korealainen musiikki ja varsinkin k-pop on tehotuotettua purkkapoppia ja auttamattoman karmeaa. Suuri osa musiikista on sitä edelleen. Levy-yhtiöt maksimoivat tulot pistämällä harmittomia ja tarttuvia biisejä ulos liukuhihnatekniikalla: kiva tarttuva melodia, söpöt lyriikat, hyvännäköinen tanssirutiini kertosäkeeseen ja näyttävä video ulos. Mutta hei, on siellä muutama hyväkin biisi!

2NE1 ("twentyone") esittää: Come Back Home. Eikä videokaan ole aivan kamalimmasta päästä.


BIGBANGin Fantastic Baby (tai Fantsuu beibi)


No niin, kuinka monella alkoi tanssijalka vipattaa? Se on ihan ok. ;----)

22. marraskuuta 2014

(>^_^)> TOKYO <(^o^<) Osa 3

Tokioraportti päättyy viimeisten kolmen reissupäivän seikkailuilla. Yksi mun eniten odottamista Tokio-kohteista oli kaupungin tunnetuimmassa kalamarkkina-alueella pidettävä huutokauppa. Paikalliset kokit, ruoka-intoilijat ja muut tonnikalan perässä intoilevat saapuvat kalatorin huutokauppaan aamuviideksi saadakseen parhaimman näköiset (ja pulleimmat, siis ihan valtavat, useamman metrin pitkät) yksilöt muiden nenän edestä. Heräsimme ennen aamuviittä, pistimme kimpsut kasaan ja hostellin kaukaisesti kahvia muistuttava juoma kädessä lähdimme metroasemalle ensimmäistä metroa odottamaan.



Kalamarkkinoiden alue löytyi, mutta vartin trukkien ja pakettiautojen välissä hortoilun jälkeen saimme tietää, ettei huutokauppa-alueelle enää ollut asiaa. Ei auttaneet murjotukset tai kitinät, ovien sulkeuduttua kiireiselle alueelle ei enää turisteja päästetä. Niin ne tonnikalat sitten jäivät näkemättä.

Suunnitelmat vaihtuivat lennosta ja päädyimme markkinoiden läheisyydessä toimivaan sushiravintolaan. Lähellä olisi ollut myös ilmeisessä kulinaristien suosiossa oleva sushiravintola, jossa sushin valmisti sushimestari yksi sushi kerrallaan ja todella, siis TODELLA tuoreesta kalasta. Myöhemmin tapasimme pari vaihtarikaveriamme, jotka olivat käyneet syömässä kyseisessä paikassa juurikin samana aamuna. He olivat jonottaneet puoli neljästä asti, pulittaneet itsensä kipeiksi ja syöneet elämänsä parasta sushia. Kertoivat mm. mustekalan olleen niin tuoretta, että se kiemurteli vielä kun sen sai nenän eteen. Meidänkin sushi oli kyllä erittäin hyvää, joskin myös erittäin liikkumatonta.






Kuka 90-luvun alun lapsi voisi muka unohtaa, mikä on paras Pokemon? Mullakin oli vaan viisi vaihtokorttia, kaikki muilta säälilahjana saatuja ja manguttuja. Silti muistan vieläkin, kuinka ärsytti kun naapurin poika huijasi multa "tehokkaan kortin", ja mä sain tilalle hirmusöpön mut täysin turhan Pokemon-kortin. Vieläkin ärsyttää. :D

 
Olkaa hyvät, heräätte vielä huomennakin siihen että tää soi ensimmäisenä päässä. :----)

Kävimme tutustumassa Tokiossa myös paikalliseen buddhalaistemppeliin, joka sijaitsi synkän ja taianomaisen metsikön keskellä. Heitimme pienimmät yen-kolikot temppelin edessä puulaatikkoon, ja teimme parhaamme seurataksemme annettuja ja kunnioitusta osoittavia rituaaliohjeita. Useissa buddhalaistemppeleissä on myös tapana, että omat toiveensa voi kirjoittaa puiselle laatalle ja ripustaa odottamaan toiveen toteutumista.




Viimeinen päivä oli perinteen mukaisesti sateinen. Ainahan sen viimeisen päivän pitää olla sateinen, vähän edes kurjan oloinen, että lähtö ei ole niin vaikeaa. Tässä vaiheessa olimme jo hieman poikki monen päivän ravaamisesta ja uuden kokemisesta. Lähdimme kuitenkin ja menimme Tokiossa aiemmin opiskelleen kaverimme mukana paikallisen yliopiston festivaaleille.

Käytännössä yliopistoalue oli täyttynyt eri opiskelijajärjestöjen ja -ryhmien ruoka-, juoma- ja pelikojuista. Vaikka tarjonta olikin melko erilaisia, kuin Suomen muikku- ja hodarikojuissa (vai joko on nousussa kuplatee, maustetut keittämättömät spagetit tai mustekalakakut?), eksoottisinta mulle oli kuinka paljon huomiota me herätettiin opiskelijoissa. Vaikka Soulin kaduilla on jo ehtinyt tottua katseiden kääntymiseen, tää kokemus tuntui olevan ihan omaa luokkaansa. Valtakunta yhdestä näkymättömyysviitasta!



 


Reissu päättyi Tokyo Towerin juurelle vesitihkuiseen iltaan. Pilvet (tai saastekerrokset, kuka tietää) olivat niin matalalla, että tornin huippua ei parhaimmillaan edes näkynyt. Mutta tornin alempi puolikas oli kyllä oikein... kivasti valaistu.


Väsyneen hilpeä seurueemme lauloi Tokion asukkaille jäähyväisinä vähän Pokemonin ja Totoro-elokuvan tunnaria. Pitäähän sitä joka paikkaan jättää pieni jälki itsestä. Vaikka sitten urbaanilegendana.

9. marraskuuta 2014

(>^_^)> TOKYO <(^o^<) Osa 2

Jos jotain teimme Tokiossa, niin kiertelimme kauppoja. Vaatteita, kenkiä, elektroniikkaa, keittiövälineitä, astioita, kortteja: minne tahansa menimmekin, AINA löytyi putiikki tai valtava tavaratalo, jonka uumeniin eksyimme. Onneksi, ONNEKSI, mulla oli kamera mukana, koska muuten ette ehkä olisi ihan uskoneet mitä löytyi. Toinen päivä oli jätetty kokonaan shoppailulle ja tässä tuon päivän satoa.

Elektroniikkaliikkeitä löytyy Tokiosta paljon, pienistä ihan hervottoman kokoisiin. Vaikka hinnat ovatkin edullisempia kuin Suomen tai Korean markkinoilla, liikkeiden parasta antia ovat ehdottomasti vempaimet, joita en ikimaailmassa olisi edes osannut kuvitella tarvitsemani. Kukas muu siellä olikaan mainostamassa yhtä mun lempparivempaimista (video kuvan alla), kuin Real Madridin luonnonkaunis tähtipelaaja, Cristiano Ronaldo. Jotenkin on hieman vaikea kuvitella Ronaldoa käyttämässä kyseistä laitetta treenien lomassa tai luksusjahtilla. Jos joku tarvitsee kasvojenkohotusta, pistäkää viestiä tulemaan.


"Facial muscle training tightens the skin restoring youthful expressions that brim with confidence." Mmmh, kiitos, mut mä taidan pitää mun löysän naaman. :)

Kyllä, me kokeiltiin sitä mustaa hampurilaista, josta koko maailma tuntuu vouhkaavan. 1/5 tähteä, ei maistunut ihmeelliselle ja jätti Uuno Turhapuro -efektin hampaisiin. Ostakaa sillä rahalla vaikka pari Hesen euron juustoa. ;---)

Harajuku lienee yksi Tokion tunnetuimmista alueista, se jossa odottaa näkevänsä tyttöjä lyhyissä naamiaisasun näköisissä vaatteissa ja hiukset sateenkaarenvärejä loistaen. Kyllä, näimme juuri mitä odotinkin, vaikka alue ei ollut niin stereotyyppinen kuin olisin ajatellut. Näinhän se yleensä menee: jos odottaa jotain aivan uskomatonta, todellisuus tuskin pystyy vastaamaan epärealistisiin odotuksiin.

Harajukun putiikit ovat kuitenkin hyvin erilaisia, kuin mitä näimme toisaalla tokiossa. Värimaailma oli vetäisty suoraan Halinallien maailmasta ja vaatteet oli selkeästi suunnattu teineille. Jostain syystä mitään ei tarttunut matkaan, taidan olla virallisesti vanha.

Löysimme ehkä söpöimmän liikkeen ikinä, kirjaimellisesti. Jostain syystä japanilaiset ovat ihan pähkinöinä Suomesta, Muumeja tuli vastaan jatkuvasti  hyllykaupalla ja myös suomalaista kahvia oli riistohintaan myynnissä. Jos te Nordean asiakkaina olleet vielä muistatte ne lapsena saadut nalle-säästölippaat, niin oi voi, toivottavasti ovat laatikonpohjalla vielä tallella: siellä niitä myytiin 30 eurolla.

Melkein toivoisin, että olisin saanut äänet tähän kuvaan. Kuvitelkaa kolikoiden kilinä ja pelikoneiden musiikit ja äänitehosteet. Nyt kertokaa pelikoneiden määrä sadalla ja laittakaa äänet täysille, niin kauan että korviin alkaa sattua. Jos muutaman päivän matkan perusteella jotain voisi sanoa maasta, niin että japanilaiset, erityisesti miehet, ovat hulluina pelikoneisiin. Pelihalleja löytyi valtavasti ja aamukymmeneltä ennen hallien aukeamista saattoi hallin oven eteen muodostua jo kymmenen metrin jono. Siellä ne miehet olivat siis myös töiden jälkeen kuluttamassa aikaa ja tienestejään tuntitolkulla. Mä vietin paikassa kaksi minuuttia ja sain korvat soimaan.

 Loppuhuipennuksena kuva, jossa tiivistyy mainiosti koko Tokion reissun olotila: hämmennys ja hilpeys.


Huomatkaa toisen ankan tossut. Gotta love this city. 

Tokion raportit jatkuvat vielä, kuvasaldoa kun riittää. Terveisiä Suomeen, nauttikaa siitä ihanasta lumesta! ;----)

4. marraskuuta 2014

(>^_^)> TOKYO <(^o^<) Osa 1

Ensimmäinen neljännes on vietetty Aasian mantereella, hassua miten aika juoksee. Viikko sitten olivat meidän viimeiset midtermit (lukukauden puolivälin tentit) ja huh, korealaiset ne tykkää opiskella. Kaikki tapaamani korealaiset olivat lukeneet tentteihin Nukkumatin hiekkoja halveksien, osa muutaman tunnin powernap-tekniikalla, osa läpi yön. Mä nukuin sitten heidänkin puolestaan - eikös kunnon yöunet aina auta luomaan uskottavan kuuloista akateemista huttua? 

Viimeinen tentti kärsittiin tiistaina ja seuraavana aamuna kello 3:30 laitoin herätyskellon pois päältä, herkuttelin aamukahvilla ja puurolla ja lähdin rinkkajengini kanssa kohti Incheonin lentokenttää ja T-O-K-I-O-T-A! Koko päivän tuntui, että leijuin koko päivän jossain sokerikuorrutetussa mielikuvitusmaailmassani My Little Ponylla ratsastaen. Ehkä se Tokion taivaalla leijuva harmaus ei olekaan saastetta, vaan keijupölyä


 ☆*・゜゚・*(^O^)/*・゜゚・*☆
Joku taisi olla ihan hieman innoissaan kello viideltä aamulla junaa odottaessa. Sama jatkuikin sitten lähes koko reissun ajan, muutamaa väsymutrusuuta lukuunottamatta. Ensimmäisenä iltana meidän jengin toinen kokkailuintoilija suuntasi meidät keittiötarvikekadulle. Katu on JUURI sitä miltä kuulostaakin, katu täynnä keittiötarvikkeita, eikä mikään aika maailmassa olisi riittänyt saamaan mua kyllästymään erilaisten vempaimien tutkimiseen. Perustarvikkeet löytyvät takuuvarmasti, joka kuosissa (miten olis pantterikuosinen paistinpannu, nyt jokainen oman elämän Anita Hirvonen kuulolle!) ja koossa (mites jalan pituinen vispilä, oisko tarvetta?).


En tiedä kuinka monta minuuttia pohdin hyllyn edessä, onko järkevää ostaa krokotiilin muotoinen piparkakkumuotti ihan vaan sen takia että saisi kerran vuodessa tehdä krokopipareita. Joudun ehkä vielä katumaan kieltävää päätöstäni. Ei auta kun lähteä uudestaan reissun päälle. :-----(


En ollut ainoa, jolla oli suunpielet korvissa. Keittiövälinekadulla tunnistaa hardcore-ruokaintoilijat sädehtivistä silmistä. Tai maanisista, kuinka vain.


Miten mulle ei ole koskaan tullu pieneen mieleen, että riisin voisi muotoilla ihan minkä muotoiseksi tahansa. Japanissa koululaisten äidit tekevät näille eväät kouluun ja tähän tarkoitukseen on sitten kehitetty jos jonkinlaista leikkuria ja muottia. Siinä on sentään jokaisen äidin ylpeys pelissä. Ai jai, kellä on näteimmät riisipallerot tänään, kuka on Vuoden Paras Äiti? Kuvan muoteilla riisistä voi muotoilla kissan tai valaan, ja leikata kaverille vielä hymynaaman merilevästä smiley-leikkurilla. Voi, mun lapsuudessa lihapullat oli ihan vaan pyöreitä. Kunpa vain olisin tiennyt, et niille voisi tehdä hymynaaman.....

Sitten tuli mun lempihärökauppa kautta aikain. Tuli ihan hervoton nälkä edeltävässä kaupassa erilaisia muovisia ruokia katsoessa (sekä korealaiset että japanilaiset ravintolat käyttävät muovisia esimerkkiannoksia houkutellakseen asiakkaita sisään), mutta sitten tulin seuraavaan, vielä astetta mielettömämpään liikkeeseen. Ilmeisesti Japanissa on markkinat tavaroille, jotka näyttävät ruualta mutta ovat todellisuudessa jotain ihan muuta. Vai miltä kuulostaisi oikean kakun näköinen rasia tai paahtoleipävalonkatkaisin? Mikä parasta, saat valita haluatko paahtoleipäsi päälle voita vai hilloa. Itse laitan mieluiten molemmat, joten sinne jäivät valonkatkaisimet.

 
Aloin kuitenkin vakavasti harkita, minkä kypsyysasteisen banaanin haluaisin jääkaapinoveeni. Lihapihvimagneetti olisi ollut jopa mulle vähän liikaa. 


Ehdittiin nähdä vain murto-osa kadun valikoimista, ensi kerralla varaan koko päivän kadun tutkimiseen. Ensimmäinen päivä Tokiossa oli huikea, eikä se siihen jäänyt. Tarina jatkuu, olkaa kuulolla!